Uhuru on swahilia ja tarkoittaa vapautta. Uhuru Peak on puolestaan Afrikan korkeimman vuoren, maailman korkeimman yksittäisen (eli ei vuoristoon kuuluvan) vuoren ja yhden maailman korkeimmista vulkaanisista vuorista, Kilimanjaron, huippu. Siellä, Uhuru Peakilla 5895 metrissä, olo tosiaan tuntui vapaalta. Alapuolella leijaili pilvilauttoja, edessä olisi useampi tuhat metriä laskeutumista takaisin sivistyksen pariin. Mutta siinä hetkessä merkityksellistä oli vain yhden suuren unelman tuleminen todeksi. Ja kuten usein käy, lopulta itse matka muodostui tärkeämmäksi kuin se lyhyt hetki huipulla, olkoonkin että unelma kulminoituu siihen hetkeen.

Koska takauma on aina hyvä aloitus tarinalle, palataan hetkeksi tuon unelman alkulähteille. Muistan olleeni ala-asteella, kun kuulin ensimmäisen kerran Kilimanjaro-vuoren olemassaolosta. Se olisi massiivinen, yksinäinen, lumihuippuinen vuori, joka kohoaisi jossain päiväntasaajalla savannien taustalla. Ja meidän opettaja oli oikeasti nähnyt sen, jopa yrittänyt kiivetä sille, mutta sairastunut sen verran pahasti, että joutunut kääntymään puolivälissä takaisin. Tarina oli hurja ja eksoottinen, ja sai aikaan pysyvän muistijäljen pienen oppilaan mieleen.

Olen aina tykännyt harjoitella useampia eri urheilulajeja, ja jossain vaiheessa aikuisena juoksun ohelle tulivat pitkät vaellukset. Vuoret ja korkeat paikat ovat lisäksi aina kiehtoneet, ja monesti matkoilla olen halunnut päästä käymään kohteen korkeimmalla paikalla – jopa vaihto-opiskelumaa Itävalta valikoitui aikoinaan Alppien perusteella. Haltin ja Kebnekaisen vaellusten jälkeen katsetta on joutunut kohdistamaan kauemmas ulkomaille, ja mystinen Kilimanjaro on kummitellut jossain taustalla hiljaisena ajatuksena, odottaen omaa vuoroaan. Kun sitten viime kesän jälkeen ajatus jälleen pulpahti pintaan, ja kaikkitietävä Google alkoi tyrkyttää lentoja Kilimanjarolle, päätös oli helppo tehdä. Oikeampaa aikaa ei vain tule, oikein aika olisi juuri tämä tässä.

Valmistautuminen ja reitin valinta

Tiedonhaku kertoi, että Kilimanjarolle olisi seitsemän erilaista reittiä. Osa reiteistä olisi maastollisesti haastavia ja vaatisi enemmän kiipeilykokemusta, osa helpompia siten että vaellustaustalla voisi pärjätä. Reittien kestot vaihtelivat ja samaakin reittiä löytyi erilaisilla rytmityksillä, esimerkiksi lyhimmillään 5-6 päivän kestolla ja pisimmillään 9-10 päivän kestolla. Onnistumisprosentit huipulle pääsyn suhteen vaihtelevat hurjasti eri reittien ja kestojen mukaan. Nyrkkisääntö on, että mitä vaikeampi reitti ja mitä vähemmän päiviä, sitä todennäköisemmin jäät jonnekin matkan varrelle.

Minulle ja matkakumppanilleni tärkeimpiä tekijöitä olivat luonto ja halu nähdä ja kokea vuori mahdollisimman monipuolisesti. Päädyimme ns. Lemosho -reittiin, joka on reiteistä pisin ja jota on usein kuvattu reiteistä kauneimmaksi ja vaikuttavimmaksi. Halusimme viettää vuorella suhteellisen paljon aikaa, jotta saisimme matkasta mahdollisimman paljon irti ja jotta meillä olisi kehon ja ilmanalaan tottumisen suhteen hyvät mahdollisuudet selviytyä huipulle. Siksi toiveenamme oli 8 päivän kesto.

Kattavien tutkimusten päätteeksi päädyimme järjestämään matkamme yhdysvaltalaisen Climb Kili -yhtiön kautta. Climb Kili oli saanut netissä hyvät arviot, ja viestittely heidän kanssaan vakuutti myös meidät. Heillä olisi meidän toiveisiimme vastaava pieni retkikunta lähdössä 8 päivän Lemosho -reitille 11.1.2023, ja kyseisessä ryhmässä olisi tilaa kahdelle ulkomaalaiselle kiipeilijälle. The easiest yes of my life.

Ei se päämäärä vaan se matka

11.1.2023 heräsimme Arushasta, Tansaniasta, pienestä hotellista, johon meidät oli majoitettu koitosta edeltäväksi yöksi. Edellisenä iltana olimme käyneet varusteet läpi; nyt rinkkojamme sidottiin hotellin pihalla odottavan minibussin katolle, muut matkatavarat jäisivät säilöön hotellille. Edellisenä iltana olimme myös tavanneet ensimmäisen kerran oppaamme Hermentin sekä apuoppaat Florianin ja Omarin, joiden kanssa olimme käyneet läpi tulevaa matkaa ja sen mahdollisia haasteita: sitä, miten evakuointi tapahtuisi ja paljonko se maksaisi, sekä yleisiä oireita, joita korkea ilmanala tyypillisesti ihmisille aiheuttaa. Oppaat olivat kyselleet meiltä taustasta, kokemuksesta, valmistautumisesta ja varusteista. Olin hakenut huoneesta näytille joitain ulkoiluvaatteistani, kun opas oli erikseen halunnut varmistua niiden soveltuvuudesta tähän reissuun. Tarkastusta oli seurannut hyväksyvä nyökkäys.

Matka Arushasta Lemosho gatelle kesti suunnilleen neljä tuntia. Minibussin katto notkui tavaroista, sisälle oli ahtautunut meidän suomalais-amerikkalainen kiipeilijäseurueemme, kolme opastamme sekä joukko muita paikallisia retkiseurueemme jäseniä, jotka työskentelivät vuorella esim. kantajina ja kokkeina. Viimeiset kilometrit olivat nousua; maisema muuttui kasvatetuksi mäntymetsäksi, taaksejäävillä pelloilla viljeltiin perunaa ja riisiä. Lemosho gate sijaitsi 2100 metrin korkeudessa. Kun oppaat olivat saaneet paperityöt kuntoon, seurueemme lähti matkaan. Pole pole, hitaasti. Mitä ylemmäs mennään, sitä hitaammin asiat tapahtuvat. Tässä korkeudessa kasvillisuus oli vielä vuoristometsää, eli siis samantyyppistä rehevää ja korkeaa viidakkoa mitä sademetsät jossain alempana. Matkaseurana meillä oli joukko erityyppisiä apinoita, jotka pitivät ääntä ja hyppelivät puusta toiseen.

Tästä eteenpäin maisema muuttui joka päivä, mutta päivärytmi sen sijaan toisti itseään. Herätys koitti 5:45, hetkeä ennen kuin aurinko kipuaisi taivaalle. Jo ensimmäisen leirin (vajaat 2700 metriä) aamu oli viileä, ja siitä ylöspäin lämpötilaerot yön ja päivän välillä kasvoivat entisestään. Siksi pidin seuraavan päivän vaatteet aina yön yli makuupussissa – aamulla oli mukavampi kiskoa lämmintä päälle ja sitten vääntäytyä ulos pussin lämmöstä. Hampaidenpesun ja aamutoimien jälkeen istuimme pienen seurueemme kanssa yhteiseen telttaan, jonne oli pystytetty pöytä ja tuolit ja jonne meille tarjoiltiin aamupalaa suunnilleen 6:30 aikaan. Aamiaiseen kuului erilaisia paikallisia hedelmiä, velliä, paistettuja munia, leipiä, lettuja, makkaroita ja joskus uppopaistettuja banaaneja. Tämän jälkeen oli hetki aikaa kerätä päivän varusteet ja valmistautua lähtöön; päivän vaellus alkaisi 7:30.

Joinakin päivinä vaellus vedettiin ns. yhteen pötköön ja lounasta syötiin vasta suunnilleen kolmen maissa seuraavassa leirissä, joskus taas matkan varrelle osui jokin sopiva paikka, johon pysähdyttiin lounaalle, ja jonka jälkeen jatkettiin matkaa niin, että seuraavassa yöpaikassa oltiin suunnilleen viideltä. Reitin strategiana oli, että kulkisimme päivisin korkeammalla ja laskeutuisimme sitten alempana olevaan leiriin nukkumaan. Tarkoituksena oli totuttaa kehoa korkeaan ilmanalaan. Joskus teimme vielä päivän etapin jälkeen ns. totuttautumisvaelluksen (”acclimatization”), eli kävimme jossakin korkealla istuskelemassa ja ottamassa kuvia (jonka aikana elimistö aktivoitui tuottamaan vielä vähän lisää punasoluja), ja palasimme sitten leiriin.

Vaelluspäivän jälkeen olimme poikkeuksetta väsyneitä. Korkealla keho kaipaa enemmän lepoa, mikä itsessään voi olla joillekin ihmisille haaste, jos ei jostain syystä esim. saa nukuttua teltassa tarpeeksi hyvin. Muutaman tunnin lepohetken jälkeen siirryimme jälleen yhteiseen telttaan illalliselle. Retkiseurueeseemme kuului paikallinen kokki, joka valmisti leirissä ruoan ja osoitti melkoista luovuutta lounaiden ja illallisten toteutuksessa. Meille tarjoiltiin aina aluksi ohut, suolalla ja mausteilla höystetty kasviskeitto, jonka tarkoituksena oli tukea nesteytystä ja olla lisäksi jotain helposti syötävää (ruokahalun menettäminen on ihan todellinen juttu vuorilla; joskus ei kerta kaikkiaan meinaa saada alas mitään). Keiton jälkeen tulivat hiilihydraatit – pastaa, riisiä, lohkoperunoita, kerrosvoileipiä ja erilaisia pasteijoita, kerran jopa itsetehtyjä hampurilaisia ja pizzaa – ja näiden kanssa niihin sopivat lisukkeet, esim. liha-, kana- tai papukastike ja mahdollisesti vielä esim. kanaa, ja jokin salaatti tai hedelmiä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli todella paljon, mutta mitä ylemmäs menimme, sitä pienemmäksi kävi seurueen ruokahalu. Kokin ilme kävi välillä sääliksi, kun hän saapui hakemaan tarjotinta, jolta oli hävinnyt tuskin puoltakaan ruokamäärästä…

Joka ilta illallisen jälkeen oppaamme kertasi päivän tapahtumat ja briiffasi, mitä seuraavana päivänä olisi edessä ja miten siihen kannattaisi varautua; olisiko edessä tasaista vai kiivettäisiinkö jotakin seinämää nelivedolla. Hän muistutti meitä korkean ilmanalan vaikutuksista ja kyseli, millainen olo meillä oli. Hän myös mittasi jokaisen happitason ja pulssin pienellä laitteella sormenpäästä ja selvitti, mitä numerot meille kertoivat. Ollaan noustu melkein 700 metriä edellisen yön leiripaikasta, on siis normaalia, jos happitaso on täällä jotain 80 ja 90 väliltä ja jos pulssi on korkeampi mitä eilen. Tässä vaiheessa iltaa leirissä oli yleensä jo todella kylmä, ja jos palelsi liikaa, mittauksessa saattoi olla vähän haastetta ja itsensä piti saada lämpimämmäksi. Opas kehotti meitä alituiseen pukeutumaan tarpeeksi lämpimästi, jotta keho ei joutuisi käyttämään energiaa lämmöntuotantoon. Toinen vakiomuistutus koski syömistä. Tiedän, että ruokahalu häviää näissä korkeuksissa. Teidän täytyy pakottaa itsenne syömään niin paljon kuin mahdollista.

Pikaisten iltatoimien jälkeen oli aika vetäytyä telttaan ja sukeltaa makuupussin uumeniin. Työnsin seuraavan päivän vaatteet ja kuumalla vedellä täytetyn kuuden litran vesisäiliön pussin jalkopäähän ja vedin vetoketjun tiukasti kiinni. Kello näytti varttia vaille yhdeksää, ja olin aivan valmis yöunille. Aamulla teltan katolta löytyisi kuuraa, ja teltan etutilaan kuivumaan unohtunut rinkansuojus olisi jäässä.

Huippu häämöttää

Peruspäivärytmiämme ravisteltiin kuudentena päivänä, jolloin hieman tavallista lyhyemmän vaelluspäivän jälkeen asemoimme itsemme 4800 metrissä sijaitsevaan Kosovo Campiin noin kahden aikaan iltapäivällä. Lounaan ja lepohetken jälkeen illallinen tarjoiltiin viiden maissa. Tunnelma oli odottava ja vähän jännittynyt. Pääopas Herment saapui valmistelemaan meitä yön koitosta varten. Hän oli seurannut etenemistämme nyt kuuden päivän ajan ja vakuuttunut siitä, että alkuperäisen kello yhdentoista sijaan riittäisikin, jos pääsisimme matkaan puoliltaöin. Yhdeltätoista olisi siis sopiva aika nähdä yhteisteltassa, napata välipalaa ja täydentää vesivarastot.

Illallisen jälkeen laitoin yön varusteet valmiiksi makuupussin jalkopäähän ja puin ensimmäiset aluskerrastot päälle. Teltan ulkopuolella aurinko oli laskemassa, kello oli jotain iltakuuden ja seitsemän väliltä. Tuuli ujelsi mutta pilviä ei ollut. Yllätyksekseni sain unta ja onnistuin nukkumaan jokusen tunnin ennen herätystä.

Meillä oli päällä 3-4 kerrosta merinovillaa ja fleeceä, untuvatakit sekä kuoriasut, osalla vielä jotain tätäkin paksumpaa. Kauluri ja polveen asti yltävät sukat tulivat nyt ensimäistä kertaa reissun aikana käyttöön. Korkkasin myös kemialliset käden- ja varpaidenlämmittimet; osa seurueesta oli käyttänyt sellaisia jo alempana kylminä öinä, mutta itse olin säästellyt omani tähän hetkeen. Herment vinkkasi, että ne kannattaisi avata hyvissä ajoin leirissä. Niiden lämpeneminen perustuu kosketukseen hapen kanssa ja koska happea on Kosovo Campissa vähänlaisesti ja ylempänä vieläkin vähemmän, kestää hetki, että lämmittimet alkavat toimia.

Kahdentoista maissa asetuimme tuttuun jonomuodostelmaan ja lähdimme tapailemaan askeleita kohti huippua. Otsalamput valaisivat maata, kun siirsimme hitaasti jalkaa toisen eteen. Oikealta puolelta tuuli hyytävästi. Miinusta oli varmaan jotain 10 ja 15 asteen väliltä, mutta tuuli toi siihen toiset samanlaiset lisää, ja huolimatta kaikista paksuista vaatteistani ja jopa leirissä tarkasti valmistelluista lämmittimistä tunsin, miten kylmyys alkoi levitä sormiin ja varpaisiin. Hengitimme hitaasti ja yritimme saada kiinni sen vähän hapen, mitä ilmalla tuolla korkeudessa oli tarjota. Verenpunainen kuunsirppi näytti ihan hymyilevältä suulta tai jonkin kulhon pohjalta, kun se roikkui matalalla taivaanrannassa.

Noin puolessavälissä yötä pysähdyimme tuulensuojaan juomaan teetä; oppaat olivat pakanneet reppuunsa termospullon. Vedin kaikkien vaatteideni päälle vielä sadetakin, joka ei päästä mitään – oli se sitten sadetta tai tuulta – lävitseen, täysin hengittämätön suojakerros siis. Tee ja uusi vaatekerros lämmittivät sen verran, että uusi lämpö alkoi levitä jopa ensimmäisinä jäätyneisiin sormiin ja varpaisiin. Matka jatkui. Pole pole, hitaasti, kohti huippua.

Herment oli luvannut, että olemme Afrikan katolla juuri oikeaan aikaan. Olin toisena jonossa, ihan hänen jalanjäljissään, kun hän yhtäkkiä alkoi laulaa. Toiset oppaamme Florian ja Omar liittyivät mukaan lauluun. Jos tuijotti oikein tarkkaan pimeyteen, saattoi huomata, että jossain horisontissa musta ei ollut enää täysin mustaa. Ensimmäiset merkit aamusta piirtyivät taivaanrantaan, kun saavuimme Stella Pointille, Kilimanjaron korkeimmaksi kohdaksi aikoinaan luultuun kohtaan, 5756 metriin. Ihastelimme hetken aamunkajoa, ja lähdimme sitten jatkamaan matkaa vielä ylemmäs, Uhuru Peakille, 5895 metriin. Hitaasti, yhdessä auringon kanssa, kapusimme korkeammalle kohti taivasta. Ympärillä näkyi paksuja jäätiköitä. Oikealle puolelle jäi Kilimanjaron valtava kraateri.

Huiputusajaksi merkittiin 17.1.2023 klo 7:30.

Haasteita ja huippukohtia

Olisi varmasti huijausta sanoa jälkikäteen, että matka olisi ollut yhtä upea, vaikka huippu olisi jäänyt saavuttamatta. Lähdimme hakemaan huiputusta, huipulle oli siis mentävä. Hermentin sanoin, it can be done, it must be done. Vertasin reissua mielessäni yliopistovuosiin: vaikka valmistuminen olikin yliopistossa oloni päämäärä ja tietyllä tavalla kohokohta, tulen varmasti aina muistelemaan ensisijaisesti vuosien varrella tapaamiani ihmisiä, yhdessä koettuja hetkiä ja kaikkea sitä, mitä siellä tapahtui. Uskon, että pystytte saamaan ajatuksesta kiinni.

Noina päivinä, jolloin toistimme tuota samaa päivärytmiä, näimme uskomattoman paljon. Kadotin ajantajuni. Ihastuin siihen, kuinka erilaiselta vuori näytti eri kulmista. Sen luminen siluetti piirtyi aina taustalla, mutta maisema lähellä vaihtui. Kuljimme läpi tiheän, monikerroksellisen vuoristometsän, minkä jälkeen puut lyhenivät ja kasvusto muuttui; ympärillä näkyi katajan kaltaisia puita ja pensasmaisia kasveja. 3000 metrin yläpuolella kasvoi vielä meille hyvin eksoottisen näköisiä puita ja kukkia, mutta pikkuhiljaa kaikki harveni, oli ruohoja ja punaisen ja oranssin jäkälän peittämää kiveä ja laavakiveä, ihan joka paikassa. Oppaamme selitti, kuinka korkeuden lisäksi sademäärät eri puolella vuorta vaikuttavat siihen, millaiseksi kasvillisuus muodostuu. Jopa samat kasvit näyttivät erilaisilta eri korkeuksissa ja eri puolilla vuorta; ne olivat mukautuneet kasvupaikkoihinsa ja vuoren olosuhteisiin, esimerkiksi siihen kuinka paljon lämpötilat saattoivat vaihdella yön ja päivän välillä.

Kiinnyin meidän seurueeseemme. Kannustimme toisiamme ja jaoimme yhdessä vaelluspäivien kokemukset, ja päivän päätteeksi keräännyimme yhteisen pöydän ääreen juttelemaan ja tarinoimaan. Oppaat ja muu Climb Kilin henkilökunta teki vaikutuksen ammattitaidollaan ja osaamisellaan. Tuntui, että olimme oikeassa seurassa jahtaamassa unelmaamme.

Kaikki matkalla ei tietenkään ollut pelkkää hauskaa. Olin lukenut etukäteen, että suurin osa suomalaisista kokee ilmanalan aiheuttamia oireita, kun ylitetään 2500 metrin korkeus. Myös meidän suomalais-amerikkalaisesta seurueestamme jokainen sai jonkinlaisia oireita. Tyypillisiä oireita ovat mm. päänsärky, ruokahalun häviäminen, pahoinvointi, oksentelu, ripuli yms. mahavaivat sekä väsymys ja tihentynyt tarve pissata. Itselleni pahin hetki oli kuivuminen. Korkealla pitää juoda suunnilleen kolme kertaa niin paljon mitä normaalisti, ja oppaamme painotti, että joka 15 minuutti täytyy ottaa huikka. Elektrolyyttejä tulee ottaa myös useampi annos päivässä. Kun olin yhden illan tärissyt kuumeissani ja pahassa olossani, opin tämän läksyn kantapään kautta. Tämän jälkeen otin juomisen ja nesteytyksen tosissani, ja vältyin kokemasta kauhunhetkiä uudestaan. Toki ilmanalan vaikutus näkyi mm. rohtuneessa ihossa ja huulissa – korkealla neste suorastaan tirisee ulos kehosta, ja jatkuvalla juomisella pyritään estämään kehon kuivuminen ja pitämään lihakset toiminnassa.

Onneksemme kukaan seurueestamme ei sairastunut vuoristotautiin tai kärsinyt oikeastaan edes lievemmistä hengitysvaikeuksista, jotka nekin ovat tavallisia, kun happea on vähän. Hapenpuute saa aikaan mitä ihmeellisimpiä oireita, ja vuorilla ihmisillä voi esiintyä sekavuutta (ei tiedä kuka on, ei pysty vastaamaan kysymyksiin tai vaikka kävelemään suoraan) ja jopa hallusinaatioita (näkee asioita, joita ei ole). Vuoristotauti voi johtaa aivo- tai keuhkoödeemaan ja tappaa hyvinkin nopeasti. Näimme kerran, kun joku evakuoitiin helikopterilla. Lisäksi näimme paareja, joilla ihmisiä oli kuskattu alas vuorelta, kun he eivät itse olleet pystyneet kävelemään mutta kun tilanne ei vielä ollut vaatinut helikopterin tilaamista. Paareja pidettiin siis tietyissä paikoissa vuoren rinteellä valmiina siltä varalta, että joku täytyy saada kannettua alas. Oppaamme kertoi, että ensimmäinen ja toivottava vaihtoehto evakuoinnille olisi kuitenkin se, että henkilö pystyisi saatettuna kävelemään omin jaloin alas vuorelta; usein lievemmät oireet helpottavat, kun happitaso normalisoituu.

Onneksi näihin skenaarioihin ei meidän kohdallamme tarvinnut tarkemmin tutustua, ja selvisimme pelkällä epämukavuudella, kun lievemmät oireet vaivasivat tai oli vaan kylmä.

Takaisin maan pinnalle

Huiputusyön jälkeen laskeuduimme takaisin Kosovo Campiin, noin 4800 metriin, ja siitä pienen levon ja tankkauksen jälkeen matka jatkui edelleen alas, 3000 metriin. Päivä oli ollut pitkä ja jalkoja väsytti; vähällä hapella toimineet lihakset olivat maitohapoilla ja tunsin ensimmäiset merkit siitä, kuinka kipeät jalat tulisivat olemaan muutaman päivän päästä. Seuraavana yönä uni maistui. Viimeisen päivän vaellusmatkaksi jäi noin 10 kilometriä matkaa ja ehkä suunnilleen 500 metriä laskeutumista. Alhaalla portilla meitä odotti tuttu minibussi. Pääsimme syömään hyvin – seurueemme oli jälleen löytänyt ruokahalunsa – ja pysähtymään ostoksille. Illalla olisi lento Sansibarille. Afrikan katolta on hyvä laskeutua ihan sinne merenpinnan tasolle.