[Disclaimer: Sisältää vapaata ajatuksenjuoksua unelmista, Rocky Balboasta ja muusta sellaisesta. Jos olet kiireinen vaeltaja, kannattaa hypätä suoraan alaotsikkoon ”Haltin reitillä”, jossa kerron Haltin reitistä.]

14.1.2020 makaan Terveystalolla heräämössä. Polven kierukka ja ristisiteet on operoitu muutama tunti taaksepäin, ja nyt kipristelen varovasti varpaita sairaalasängyssä. Ystävällinen fysioterapeutti vieressä kehotti nousemaan istumaan ja laskemaan jalat lattialle. Helpommin sanottu siinä vaiheessa, kun oikea jalka tuntuu painavan 100 kiloa eikä koukistusominaisuutta käytännössä ole. Muutaman tuskaisen irvistyksen jälkeen sairaanhoitaja kiikuttaa paikalle kipulääkeannoksen. Niitä nieleskellessäni kuvittelen itseni kävelemässä vaikka vuorten yli Jäämeren rantaan sitten joskus kun tästä on selvitty. Ensin pitäisi kyllä opetella vielä pääsemään huoneen poikki vessaan keppien avulla.

Onko Rockyt sulle tuttuja leffoja? Olen jostain syystä katsonut ne hämmentävän monta kertaa, vaikka onhan ne vähän vanhoja ja niiden parasta antia Sylvester Stallone treenaamassa askeettisissa olosuhteissa. Joka tapauksessa, Rocky IV -leffassahan on hieno loppuottelu, jossa Rocky nyrkkeilee voittamattomana pidettyä Ivan Dragoa vastaan. Rocky voittaa ensiksi puolelleen häneen aluksi vihamielisesti suhtautuneen yleisön ja sitten toiseksi koko ottelun ratkaisten tasaisen kamppailun 16. erässä. Näihin hetkiin asti kumpikin ottelija käy vuorotellen kanveesissa, ja ainakin omaan silmään Rocky on näyttäytynyt kohtauksessa aina hieman altavastaajana. Kestävyys ja periksiantamattomuus vie Rockyn kuitenkin lopulta voittoon ja jotenkin ajattelen, että nimenomaan henkinen kantti on se juttu, joka ratkaisee matsin siinä vaiheessa, kun molemmat ovat fyysisesti suunnilleen yhtä vahvoja. Myös Ivan Dragolta kuullaan kohtauksen aikana hieno repliikki, joka tosin saa kotiyleisön buuaamaan.

I fight to win, for me.

Dragoa ei ehkä voi kuvailla dynaamiseksi tiimipelaajaksi, mutta kohtaukseen ja tähän lausahdukseen tiivistyy mielestäni paljon sitä, mistä unelmien saavuttamisessa on kyse: täytyy tehdä pirun kovasti töitä, pitää maali kirkkaana mielessä ja olla välittämättä siitä, mitä muut ympärillä säätävät. Jos tähän lisätään hieman Rockyn kivenkovaa asennetta ja periksiantamattomuutta sekä kykyä myös ottaa vastaan apua ja tukea, ollaan jo lähellä reseptiä raskaan sarjan mestaruuteen. Tällä reseptillä ei pelkästään haaveilla tulevaisuudesta vaan tehdään tulevaisuutta – sen näköiseksi kuin itse haluamme. Realiteeteista ei pääse eroon, mutta realiteetteja voi kyllä kyseenalaistaa. Kun joku sanoo ei ole mahdollista, ota se niin että kaveri puhuu itsestään. Niinhän ihmiset oikeasti monesti tekee, ja ei kukaan muu voi tietää, mikä sulle on tai ei ole mahdollista.

Mulle pitkä vaellus nimenomaan tänä kesänä merkitsi paitsi mielenkiintoista lomaohjelmaa, myös itsensä ylittämistä ja rajojen testaamista. En ollut koskaan käynyt käsivarren Lapissa. En ollut koskaan myöskään tehnyt noin pitkää vaellusta enkä todellakaan ylittänyt vuorta kävellen. Ajatus sellaisesta tuntui utopialta vielä keväällä polvijumppia tehdessä, mutta nimenomaan niiden jumppien ja maailman parhaan fysioterapeutin (kiitos Nikolai jos tätä joskus luet!) ja huolellisen varustemetsästyksen ja Jouni Laaksosen kirjan Pohjois-Suomen vaellusreitit sekä tietysti vaellusseurani tsemppien avulla olo oli lähtöaamuna paitsi jännittynyt, myös niin valmis kuin vain jonkun uuden edessä voi olla.

Haltin reitillä

13.7. leikkauksesta on kulunut aikaa puoli vuotta. Sairaalaympäristö on vaihtunut Kilpisjärveen, ja minun ja Jäämeren välissä on tällä hetkellä Suomen Kalottireitti sekä noin 30 kilometrin matka Haltin huipulta vuonon rantaan. Fiilis on jännittynyt mutta iloinen: olen odottanut vaellusta toukokuusta asti ja nyt en malttaisi enää odotella yhtään, että pääsen näkemään kaikki hienot paikat matkan varrelta. Gaselleja lainaten olen niin monta kertaa kuvitellut meidät siellä, mutta tosiasiassa en ole koskaan käynyt näin pohjoisessa. Ajatus siitä, että joka ikinen askel vie pohjoisemmaksi ja lähemmäksi Jäämeren rantaa, on vaan mieletön! Samalla en voi olla pohtimatta, paljonko siellä nyt oikeasti on itikoita, voiko merkitsemättömällä Norjan osuudella eksyä ja riittääkö energia varmasti haastavassa maastossa patikointiin.

Kalottireitin selvittäminen on varmasti yksi jännittävimmistä asioista mitä Suomessa voi tehdä: maasto ja maisemat ovat jotain sellaista, mitä ei missään muualla Suomessa yksinkertaisesti pääse kokemaan. Erilaisia luonnonnähtävyyksiä on aivan reitin alkumetreiltä, kauniin Saana-tunturilta, loppuhuipennukseen eli Haltin huipulle saakka. Tuntui, että matkan edetessä joka ikinen laakso näyttäytyi ihan erilaisena kuin edeltävä. Alkumatkaa hallitsi Saanan profiili eri kuvakulmista sekä joka puolella levittäytyvä puuton tunturimaisema. Saarijärveltä Kuonjarjoelle saavuttaessa taas noustaan välillä lähes kilometrin korkeuteen ja lasketaan sitten takaisin valtavaan u-laaksoon. Pieniä jääkenttiä kimaltelee siellä täällä, laikkuina tuntureiden päälaella.

Hienoin reittipätkä oli mielestäni Kuonjarjoen ja Meekonlaakson välinen osuus, joka on melko helppokulkuista sitä edeltävään Saarijärven ja Kuonjarjoen väliseen pätkään verrattuna. Meekonlaakso oli lisäksi, ihan rehellisesti sanottuna, kauneimpia paikkoja mitä olen nähnyt: jyrkkäreunaiset pahdat reunustivat järveä, jonka rannoilla kasvoi kukkia ja tunturikoivikkoa. Ylhäältä vaarojen rinteiltä solisi pieniä tunturipuroja, jotka muodostivat ensin vesiputouksia ja muuttuivat sitten takaisin puroiksi. Telttapaikkoja tämän järven ympäriltä löytyi hyvin. Autiotupa olikin jälleen kiva paikka kokkailla ja vaihtaa kuulumisia muiden retkeilijöiden kanssa, mutta teltta nousi paikkaan, jonka vieressä virtasi vesi raikkaana purona ja hieman ylempänä ohuena vesiputouksena. Joka puolella kasvoi pieniä tunturikukkia, ja järvi kimalteli ihanasti keskiyön auringossa. Järven pohja oli täynnä sileitä kiviä ja vesi niin kirkasta ja kylmää, kun pulahdin sinne uimaan aamulla ennen lähtöä päivän vaellukselle. Jep, tämä on juuri se juttu jota muistelen sitten talvella. Meni ehkä vähän romanttiseksi taas.

Kolmantena vaelluspäivänä matka jatkui Meekolta Pitsusjärven kautta aina Haltin rinteelle asti. Tämä pätkä piti sisällään Suomen puolen mahtavimmat vesiputoukset – kuningasputouksena itseoikeutetusti Pitsusköngäs, joka putoaa huimat 17 metriä leveänä valkoisena kuohuna. Putousta pääsee ihailemaan ihan sen viereen – tässä vaiheessa saattaa hieman käsi täristä, kun kurottautuu ottamaan valokuvaa. En ollut nähnyt mitään Pitsuskönkään kaltaista putousta aiemmin, joten veden massa ja pauhu veti kyllä tämän vaeltajan sanattomaksi.

Pitsusjärvi itsessään on melko suuri järvi. Meidät yllätti sade, kun lähestyimme järven rantaa, ja tässä kohtaa reittiä jalat alkoivat osoittaa mieltään tauon tarpeesta, ja joku niljake oli lisännyt rinkkaankin 50 ylimääräistä kiloa. Horisontissa häämöttävä autiotupa ei tuntunut lähestyvän millään, vaikka jalkaa kuinka siirsi toisen eteen. Tässä kohtaa kunnon tauko oli paikallaan, ja kuten pari kertaa aiemminkin, reilu parin tunnin pysähdys teki taikoja. En edelleenkään ihan ymmärrä, miten palautuminen tällaisen urheilusuorituksen keskellä toimii; olin useamman kerran ihan rikki ne viimeiset metrit autiotuvalle, mutta tauon jälkeen jotenkin ihmeen kaupalla energiaa riittikin toiseen samanpituiseen vaelluspätkään. Ja niin vain horisonttiin alkoi piirtyä Haltin kuva.

Kaksi huiputusta yhdellä ylityksellä

Olin kuullut Haltille leiriytymisestä vain yhdenlaista tarinaa: se ei ole mahdollista. Kun autiotuvat siintyivät jälleen kerran jossain erittäin kaukana horisontissa ja ihan eri suunnassa kuin itse huippu, ja kaiken kukkuraksi takana taivaanrannassa näkyvät pilvet eivät vaikuttaneet kovin ystävällisiltä, oli aika ottaa haaste vastaan.

Teltan pystytys sujui varsin helposti tasanteelle tunturikosken viereen. Ehkä tuuria, mutta kyseinen paikka oli kuin tehty teltan pystytystä varten; maa oli tasainen ja kiilat upposivat siihen helposti. Pääasiassa (99,9%) Haltin ympäristö ja itse vuori on pelkkää kivikkoa, ja useampi autiotupien kanssavaeltajista kuittasi visioni rinteellä telttailusta sanoin ”no näet sitten”. En ehkä itsekään suosittelisi laskemaan telttapaikan löytymisen varaan, mutta toisaalta Haltin juurelle päästyään myös autiotuvat ovat näkyvissä ja vaihtoehto, mikäli telttapaikkaa ei löydy. Meidän retkiseurueen suunnitelmiin rinteellä telttailu sopi hyvin: kotikutoisessa base campissa ehti nukkua ja kerätä voimia, kunnes herätyskello muistutti 4.30 vuorenvalloitussuunnitelmista.

Ehdottomasti hurjin, haastavin ja extremein osuus reittiä sekä samaisen listauksen kärkeä elämässäni noin muutenkin on Haltin ylitys. Operaatio vaati kokonaisuudessaan noin 7 tuntia, ja tästä hulppeat 5 tuntia meni laskeutumiseen. Kaloreita hupiin kului noin 4000, joten kyllä se urheilustakin kävi.

Haltille nousu oli edelleen merkittyä reittiä – paikoittain haastavaa, mutta silti tie vei koko ajan eteenpäin. Rinteessä kelpasi myös pysähtyä ihailemaan maisemia: mitä korkeammalle pääsi, sitä hienompina maisemat avautuivat. Vaikka Halti ei maailman mittakaavalla ole edes vuori, on sinne nouseminen sen verran rankka suoritus, että välillä oli todellakin hyvä heittäytyä lumihankeen tekemään enkeleitä ja ihailemaan karua tunturimaisemaa.

Haltin huippu, 1324 metriä, oli jotakuinkin sellainen mitä olin kuvista nähnyt ja kuvitellut. Kun maisemia ja huiputusta oli fiilistelty tarpeeksi, oli aika tervehtiä tulevia kulkijoita laittamalla nimet kirjaan ja jatkaa matkaa kohti Norjan puoleista huippua, Ráisduattarháldia. Tässä vaiheessa merkitty reitti päättyi, ja oli kaivettava esiin kartta sekä kompassi. Nämä välineet ovat Haltille suunnatessa ehdottomat: sääolosuhteet korkealla vaihtuvat nopeasti, ja toisinaan Halti saattaa verhoutua niin sakeaan sumuun, ettei suunnistamisesta ilman kunnon välineitä – varsinkaan merkitsemättömällä pätkällä – tule mitään. Meitä sää suosi, ja saimme paistatella auringossa aina lähtöruudusta lähes päätepisteeseen (sade yllätti, kun olimme melkein perillä Guolasjärven rannassa).

Ráisduattarháldi kohosi jo 1361 metriin, ja sieltä avautuvat näkymät poikkesivat täysin edellisen huiputuksen maisemista. Horisontissa levittäytyivät korkeat, lähes kahteen kilometriin kohoavat lumihuippuiset Lyngenin Alpit, sekä Pohjois-Euroopan syvimmän kanjonin ääriviivat. Huolimatta hyvästä näkyvyydestä huipulta alas suunnistaminen on haastava harjoitus: huipulta lähdettäessä on hyvä koukata ihan reilusti vasemman kautta, jotta ei satu yrittämään laskeutumista juuri pystysuorien jyrkänteiden kohdalta. Tässä kartta on aivan välttämätön, vaikka kanssavaeltajien kasaamista kivipinoistakin saa osviittaa sopivan reitin valintaan. Armottomassa rakkakivikossa ei lisäksi auta unohtua ihailemaan maisemia, sillä yksikin harha-askel voi viedä ortopedin pöydälle. Ja kun selässä on rinkka, täytyy todella keskittyä tekemiseen, harkita askeleita ja toivoa, ettei sade yllätä ja tee kivistä vaarallisen liukkaita. Jos olisin ehtinyt ajattelemaan, olisin varmaan pitänyt itseäni hulluna. Mutta en ehtinyt, yritin vain keskittyä valitsemaan joka kohdassa parhaan reitin ja pitämään tasapainon harppoessani kivenjärkäleeltä toiselle. Tässä vaiheessa oli vaan pidettävä fokus ja priorisoitava turvallisuutta nopeuden kustannuksella. (Heh, alarinteelle päästyämme bongasimme sitten pitkän lumisen kohdan, jota pitkin kelpasi laskea vanhaa kunnon pyllymäkeä rinkka selässä. Kokemus oli aika eksoottinen, kun ympärillä pörräsi vielä armoton parvi hyttysiä.)

Heia Norge!

Voisin omistaa Norjan osuudelle vielä ihan oman postauksen, mutta tuntuu, että tarina jäisi kesken, jos sen yrittäisi lopettaa tähän. Norjan osuus tuntui erityiseltä sen jälkeen, kun Halti oli ylitetty ja tiesin, että haastavin kohta on ohi; nyt ollaan lähellä maalia ja jossakin vaiheessa kasvoilla alkaa tuntua merituuli ja ehkä nenässä suolan tuoksu. Totta puhuen kanjonia sai kulkea lähes Birtavarreen asti ennen kuin merituuli antoi kuulua itsestään, mutta sitä odotellessa ympäristö tarjosi kyllä upeita näkymiä ja nähtävyyksiä.

Birtavarre sijaitsee Kaivuonon pohjukassa, ja matkaa Haltilta sinne kertyy noin 28 kilometriä. Koko loppumatka Guolasjärveltä aina Jäämeren rantaan oli Haltin ylityksen vastapainoksi varsin helppokulkuista reittiä, ensin ihan tienvartta ja sitten Ankerlian ulkoilmamuseon luontopolkua. Tämä sopi meille – rakkaa ja kosteikkoja oli varmasti tallattu koko loppuvuoden tarpeiksi tässä vaiheessa.

Loppuvaelluksen ehdoton kohokohta oli Gorsan silta, Gorsabrua, joka on rakennettu 152 metrin korkeuteen ja jolta aukeaa huima näkymä alla siintävään kanjoniin ja sinne kuohuvaan vesiputoukseen. Jos Pitsusköngäs oli ollut Suomen puolella vaikuttava, oli sanavarastoni melko tyhjennetty Gorsan putouksen kohdalla. Putous oli niin valtava, ettei sen loppua näkynyt: se vaan tippui niin kauan kunnes vesimassat katosivat jostain pohjalta nousevaan vesihöyryyn, eikä meillä ollut aavistustakaan siitä, miten kaukana höyryn alapuolella kanjonin pohja oli. Gorsabrualta eteenpäin jatkettaessa voi seurata, miten joki pikkuhiljaa rauhoittuu ja jatkaa matkaansa kohti Jäämerta. Joki laskee Guolasjärvestä, ja sinne vesi virtaa puolestaan ylhäältä Haltin huipuilta.

Ankerlian ulkoilmamuseo, jonka halki Jäämerta tavoitellessa kuljimme, oli vihrein paikka vaelluksella: kukkia ja metsää oli kaikkialla, ja kummallakin puolella matkaa reunustivat vuoret. Viimeiset 10 kilometriä tuntuivat samalta kuin viimeinen kilometri aikoinaan puolimaratoneilla. Fyysisesti olin loppu, mutta ajatus maaliviivasta pakotti jalat kantamaan, eikä kipua tai mitään sellaista tuntunut missään. Jotenkin vaan tiesi ja ajatteli, että jos nyt pysähtyisi liian pitkäksi aikaa, ei liikkeelle lähdöstä tulisi enää mitään, että nyt tämä viedään loppuun ja sitten saa levätä. Ja kun olin upottanut käteni mereen, heittäydyin selälleni ja nostin jalat ylös ja hengittelin syvään meri-ilmaa.

94 km, 99 tuntia, 4,5 päivää, 167 988 askelta, 24 700 poltettua kaloria, voittajan olo. Itsensä ylittäminen ja siitä kumpuava tyytyväisyys ja onni. Morjens, ihan oikeasti tein ja pystyin tähän!

Jälkikäteen ajateltuna ja suurimman euforian jo haihduttua voin todeta, että tämä vaellus on varmasti yksi itselleni merkittävimmistä kokemuksista. Se oli jotain, mitä olin kovasti halunnut, ja jotain, mikä tuli itselleni entistä tärkeämmäksi sen jälkeen, mitä talvella tapahtui. Polvi selvisi tulikokeestaan loistavasti: heti vaelluksen jälkeen nousi muutaman päivän kestänyt turvotus, mutta tämä oli tiedossa etukäteen eikä mitenkään vaarallista. Oli palkitsevaa nähdä, että kevään kova kuntoutus ja treenaus tuotti tulosta. Henkisesti kokemus tuntui lähes meditaatiolta: toisin kuin aluksi pelkäsin, hetkessä eläminen ja hetkeen keskittyminen tapahtui yllättävän luonnollisesti, eivätkä tavallisesti niin vilkkaat ajatukseni harhailleet autiossa erämaassa arjen ongelmiin. Tauko puhelimesta ja somesta teki myös erittäin hyvää ja tyhjensi mieltä. Ajattelen, että avaimena onnistumiseen se motivaatio, jolla tälle vaellukselle treenasin ja lähdin. Kun päämäärän ja jo tehdyn työn pitää vaikeinakin hetkinä mielessä, ei luovuttaminen kesken kaiken tunnu edes vaihtoehdolta. Ja kun matkan varrella mahdollisesti vastaan tulevat ongelmat ja niiden ratkaisemisen kuvittelee etukäteen mielessään, on tilanne jo jollakin tasolla hallussa heti kun se tosielämässä tulee vastaan. Kuvitellaan siis edelleen meidät siellä ja uskalletaan lähteä tekemään asioita, sillä täysin valmis ei voi olla koskaan.

Tsemppiä alkavaan syksyyn ja uusiin unelmiin!