Kebnekaisen valloitus – helteisiä laaksoja ja hyytäviä huippuja

Vuoden takaisen Haltin reissun jälkeen ilmaan jäi yksi iso kysymys – minne seuraavaksi? Suomi on täynnä hienoja paikkoja, mutta jos korkeammat huiput kiinnostaa, on pakko suunnata ulkomaille. Tässä maailmantilanteessa ei edelleenkään juuri lennellä, mutta onneksi Ruotsin lumihuiput ovat saavutettavissa autollakin. Tai no, ainakin melkein – Kebnekaiselle lyhinkin reitti vie pari päivää suuntaansa vaeltaen auton jäädessä sinne minne tie loppuu eli Nikkaluoktaan.

Speksit

Nikkaluokta – Vistasdalen – Vistasstugan – Nallo – Sälka – Kungsledenia pitkin Singijohka-joen kohdalle – oikoreitti Kebnekaiselle Singijohkan varrella kulkevaa ohjeellista reittiä pitkin – huiputus ja paluu Västraledeniä pitkin – Kebnekaise fjällstation – Nikkaluokta

114 km – 6 vuorokautta – 200 000 askelta – reitin korkein kohta 2097 metriä. Lisäksi 39 000 poltettua kaloria eli kävi myös treenistä.

Virtaavan veden pauhuja Vistasdalenissa. Vaellusreitit pohjoisessa ovat siitä kiitollisia, että omaa vettä ei tarvitse kantaa mukana. Täälläkin vuoristosta virtaavaa, juomakelpoista vettä riitti.

Day 1

Vaellusurakka starttasi sunnuntaina 4.7. klo 19. Auto jäi seisomaan pienelle parkkipaikalle lähelle Nikkaluoktaa; pieni polku parkkipaikalta yhdistyi muutaman sadan metrin päästä itse pääreittiin, jota kuljimme reissun ensimmäiset 35 kilometriä, Vistasdalenia aina Vistasstuganille saakka. Polku oli merkitty kiviin maalatuilla punaisilla täplillä.

Tämä osio reittiä oli kauttaaltaan vehreää laaksoa, jonka halki virtasi vuolas turkoosinsininen joki. Maasto oli kumpuilevaa ja pääosin helppokulkuista. Suurin haaste olivatkin itikat ja muut hyttyset, joita tällä pätkällä riitti sen verran paljon, että kuultiin myöhemmin ruotsalaisen tupavahdin kutsuvan paikkaa nimellä ”mosquito farm”. Vaelluksilla jokaisella on omat henkiset taistonsa ja minulle taisto on kerta toisensa jälkeen hyttyset. Loistava paikka siis itsensä karaisemiseen – ehkä nahka alkaa jossain vaiheessa vielä paksuuntua, kun ensin vaan kestää tarpeeksi paljon puremia.

Aurinko paistoi ihanasti ja laakson molemmin puolin piirtyvät vuorimaisemat ihastuttivat. Ensimmäisen illan vaelluspätkä oli maltillinen reilu 11 km, minkä jälkeen kelpasi pystyttää teltta ja oikaista ensimmäiseksi yöksi erämaassa. Tuntui hyvältä tuon päivän jälkeen – ennen vaellusta oltiin kuitenkin istuttu autossa kuusi tuntia Oulusta Nikkaluoktaan, ja siirtymä kaupungista ajomatkan kautta Lapin erämaahan oli henkisesti vähintään yhtä pitkä. Vaelluksen alussa kestää aina hetki laskeutua ”vaeltajan moodiin” eli irrottaa itsensä kaupungin mukavuuksista ja laskeutua erilaiseen rytmiin.

Vistasdalen oli vuorotellen koivikkoa, vuorotellen suota. Keskiyön auringossa kelpasi vaeltaa myös myöhempään illalla.

Tämä osio reitistä oli sinällään helppokulkuista, eli mukava alku kaupungin sykkeestä kohti erakoituneen vaeltajan mielentilaa. Itselläni menee vaelluksella noin vuorokausi siihen, että totun vaelluksen rytmiin ja siihen ajatukseen, että täällä sitä taas ollaan ”erämaan armoilla”.

Day 2

Kello lähestyy puolta kahdeksaa ja teltan sisällä helleraja on ylittynyt jo ajat sitten. Tai varmaan ei koskaan edes alittunut. Reissu ajoittui kesän kovien helteiden aikaan, eli lämpöä riitti alavilla mailla varsin mukavasti.

Päivän etappina oli päästä Vistasstuganille, mikä osoittautui haasteellisemmaksi kuin olisi kartasta katsoen uskonut. Matka tuntui yllättävän pitkältä; kilometreissä lopullinen määrä päivälle 22,5 km. Pitkospuita oli kuitenkin viritetty suoalueiden yli melko tiheään, eikä suuria nousuja tai laskuja ollut. Helle, hyttyset ja pusikkoinen maasto (ehkä myös alkuvaelluksen vielä kesken oleva laskeutuminen vaellusrytmiin) toivat kuitenkin oman haasteensa, ja jossakin vaiheessa jalkoja alkoi painaa. Kartassa näkyi pienellä kolmiolla merkitty kota kosken äärellä, ja haaveilin siitä hetkestä, kun suippo katto alkaisi siintää jossakin näköpiirissä. Jälkikäteen arvioituna en ehkä kuitenkaan antaisi kyseiselle majalle kovin montaa tähteä. Ei sinne oikein uskaltanut edes kurkata sisälle, kun vaikutti niin pelottavalta. Heitin muutamat loitsut ja kiroukset pihalla, minkä jälkeen matka jatkui.

Uskaltaisitko sisään?

Kartan mukaan jossain ylempänä olisi ollut myös uhripaikka, mutta sitä ei lähdetty enää etsimään. Tässäkin oli jännitystä riittämiin!

Vaellusreitin varrella näkyi toisena päivänä muutenkin kaikenlaista jännittävää, mm. melkein kokonaan kaluttu poron luuranko ja yksittäisiä eläinten luita. En tiedä, mitä petoja alueella tarkalleen on, mutta epäilisin poron kaluajaksi ehkä ahmaa. Elävistä otuksista aktiivisimpia olivat aiemmin todetusti hyttyset, minkä lisäksi erilaisia kanalintuja näkyi viipottamassa ympäriinsä siellä täällä.

Hikisen ja pitkän päivämatkan päätteeksi saavuimme Vistasstuganille. Alkupisteestä oli tultu nyt vajaa 35 kilometriä, koko matka matalan tunturikoivikon ja suoalueiden peittämää laaksoa pitkin, kohti laakson päässä häämöttäviä jylhempiä vuorimaisemia. Mökin ympäristössä näkyi paljon hyviä telttapaikkoja, mikä oli ilmeisesti kiirinyt muidenkin tietoon. Pystytimme teltan nurmikonsyrjään ja nukahdimme.

Vistasdalenin jälkeen maastonmuodot kävivät jyrkemmiksi. Maa oli puutonta ja reitti todella kaunis.

Jyrkkä huippu oikealla on Nallu.

Day 3

Matka Vistasstuganilta Nallolle oli noin 10 kilometriä. Reitti oli maltillista nousua koko matkan. Mitä ylemmäs päästiin, sitä mukavammaksi lämpötila kävi.

Nallolle johtava laakso oli jo ihan erilainen verrattuna Vistasdalenin pusikkoon: maasto oli puutonta, korkeintaan matalien pensaiden peittämää, ja vuoriston muodot ympärillä kävivät huomattavasti aiempaa jyrkemmiksi. Melkein kuin olisi Alppeja katsellut.

Polku oli ajoittain melko huonokuntoista, ja kuivasta kesästä huolimatta rinteet olivat kosteita. Kunnon vaelluskengät ovat ihan ehdoton juttu tällaisilla reissuilla; pieni upottavan maan ja kosteuden vaara on koko ajan olemassa. Nallon pätkällä oli muutamia vesistönylityksiä, joita ei vaelluskengilläkään päässyt hyppimään yli. Huomattiin, että ollaan opittu tykkäämään kahlaamisesta – siinä missä joskus teki kaikkensa löytääkseen hyvän ylityskohdan, nyt kaivaa kahluukengät ihan mielellään. Kylmä vesi virkistää jalkoja ihanasti, ja kahluun jälkeen on loistava syy pysähtyä istuskelemaan ja ihastelemaan maisemia jalkojen kuivattelun lomassa!

Ja tosiaan, Nallon autiotuvalle päästäkseen sai kahlata varmaan toistasataa metriä leveän virran yli. Siinä alkoi jo jalkoja vähän pistelemään 😊

Nallon tuvalla. Autiotuvat toimivat Ruotsissa eri tavalla Suomeen verrattuna: tuvan käyttö on maksullista, ja tupia ylläpitävät yhdistykset ja niitä vartioivat tupavahdit.

Nallon tuvalla tapasimme ystävällisen tupavahdin, joka tarjosi puolukkamehua ja kuunteli kiinnostuneena reittitarinaamme. Kerroimme, että ajatuksena olisi kiivetä Kebnekaiselle oikoreittiä pitkin. Vahti ei itse ollut käynyt vuorella, mutta kertoi kuulleensa, että sieltä voisi löytyä potentiaalisia telttapaikkoja. Tämä mielessämme jatkoimme samana iltana vielä hetken vaellusta; päivän saldo noin 15 km ja viimeiset 5 km välille Nallo – Sälka. Hienon vuoristojärven rannalle kelpasi pystyttää teltta ja jäädä lepäilemään.

Day 4

Aamu starttasi viileällä pulahduksella vuoristojärveen, jonka keskellä kellui vielä laakea jäälautta. Vielä illalla rantakin oli ollut jäässä, mutta onneksi yö oli irrottanut jäitä sen verran että veteen mahtui aamusella hienosti polskimaan. Vaelluksella on pakko peseytyä silloin, kun siihen tarjoutuu edes jonkinlainen tilaisuus. Olin tyytyväinen talven avantoharrastuksesta; hauska ajatella, että sitä pystyi jatkamaan myös heinäkuussa!

Kilometrin korkeudesta löytynyt vuoristojärvi oli hieno ilmestys ja tarjosi rannaltaan miellyttävän telttapaikan.

Matka Sälkastuganille oli melko helppoa, tasaista ja esteetöntä maastoa. Virtojen ylityksiä oli täälläkin useampia, mutta vaelluskengillä pääsi tällä kertaa hyppimään helposti kiveltä kivelle. Sälkalla söimme vakiolounaan – texmexpataa kuivatuilla jauhelihalla ja suppilovahveroilla – ja jatkoimme matkaa pitkin Ruotsin ylpeyttä, Kungsledeniä.

Tunnetumpi Kebnekaisen vaellusreitti alkaa Abiskosta, joka on yli neljäsataakilometrisen Kungsledenin toinen pää. Hylkäsimme tämän reittivaihtoehdon logistisista syistä; reitti ei olisi ollut rengasreitti ja olisimme joutuneet käyttämään julkisia. Mutta jossitellen oltaisiin periaatteessa voitu tulla sitäkin kautta, ja siinä tapauksessa reitti olisi ollut Sälkalta eteenpäin sama kuin mitä se tulisi olemaan nyt, Vistasin suunnalta saavuttaessa. Kungsleden lunasti odotukseni olemalla helppokulkuinen ja paljon kulutettu reitti – mitä ihanaa vaihtelua kaiken rämpimisen ja loikkimisen jälkeen – ja nyt eteneminen oli nopeaa ja helppoa. Kun vaellus käy autopilotilla, voi keskittyä enemmän ihastelemaan ja katselemaan ympärilleen. Huomattiin, että Norjan raja ei ole kaukana. Pohdittiin, mikä on se sola, josta Kebnekaisen pitäisi ensimmäistä kertaa pilkottaa. Äimisteltiin, miten luminen huippu piilottautui jonnekin korkealle pilven sisään. Bongattiin meditaatiopaikka, joka oli merkitty puisella tienviitalla.

Kungsleden on Ruotsin suosituin vaellusreitti. Kuulimme reissun varrella ainakin tanskaa, saksaa ja hollantia, joten Skandien reitin maine oli selvästi kiirinyt kauemmaskin. Saksalaiset kertoivat vaeltaneensa koko reitin etelästä asti, vielä oli 100 kilometriä jäljellä.

4. päivänä energiataso oli erinomainen ja pääsimme paljon pidemmälle mitä oli etukäteen arvioitu. Päivämatkaksi tuli hurjat 20 km. Vasta kun rakkula alkoi huudella varpaasta ja vaatia pysähtymistä, oli aika pystyttää teltta. Oltiin päästy solaan, josta oikoreitti Kebnekaiselle alkoi.

Day 5

Heräsin siihen, kun tuuli riepotteli telttaa ja sade hakkasi siihen kymmenen minuutin välein toistuvina rintamina. Oli pakko odottaa, kuunnella ilmaa. Tänään ei olisi ainakaan se päivä, kun Kebnekaise päästäisi huipulle.

Sateen vähän tauottua päästiin purkamaan leiri ja lastaamaan rinkat selkään. Ympärillä näytti sumuiselta; samat huiput, jotka illalla oli erottanut selvästi, olivat täysin hävinneet. Jostain kivikasan takaa ilmestyi toinen vaelluspari, jonka kanssa vaihdettiin pari sanaa. Too rocky, the clouds are low. Turned back.

Oli tiedossa, että maasto ei olisi helppo. Ensimmäiset koskenylitykset sujuivat kätevästi jäätä pitkin, mutta sitten tuli vastaan sellainen kuohu, johon ei tehnyt mieli jalkojaan upottaa ja jonka ylittämiseen kuivin jaloin ei näkynyt missään sopivaa kohtaa. Oli todella kylmä. Sadetta ripotteli edelleen, tuulenpuuskat oli hyytäviä. Illalla oli ripsauttanut rakeita, ja nyt tuntui kylmemmältä.

Koskenylitys oli haastava. Loikat tuntuivat pitkiltä, ja kuohut olivat sen verran voimakkaat, ettei tehnyt mieli ottaa riskiä horjahduksesta. Kuljettiin varmaan tunti, ennen kuin sopiva kohta löytyi. Kun askel hipoi vastarannan kiveä, huokaus oli syvä. Lunta pitkin oli helppo kulkea eteenpäin, mutta pilvi roikkui alhaalla, ihan pään yläpuolella, ja tuulenpuuskat olivat niin kovia että oli pakko pysähtyä ja kääntää tuulelle selkä ja nojautua eteenpäin ettei kaatunut. Vastaan tuli kivenkolo, jossa vaihdoin päälle paksuimman aluskerraston. Varpaat ja sormet oli kohmettuneet jo ajat sitten.

Pystytettiin teltta ja jäätiin odottamaan. Kello oli neljä iltapäivällä.

Näkymiä hetkenä, jolloin näkyvyyttä oli edes hieman. Alhaalla siintää vuoristojärvi.

Day 6

Olin nähnyt koko yön erilaisia unia siitä, miltä vuori näyttää sitten kun astuisin aamulla teltasta ulos ja sumu olisi hälvennyt.

6:00 – Astun ulos teltasta, näkyvyys on ehkä 10 metriä.

8:00 – Vastapäätä oleva jyrkänne vilahtaa. Valmistaudutaan lähtemään liikkeelle.

Yleensä vaeltaessa olemme ns. hyvin kartalla. Nyt tajusimme, että meillä ei ole aavistustakaan siitä, missä kohtaa laaksoa mennään. Vuorilla on maailman helpointa eksyä, joutua vaarallisille reiteille ja loukata itsensä pahasti, joten ei voi korostaa tarpeeksi sitä, että kartan lisäksi kompassi ja GPS näissä paikoissa ovat ihan pakolliset varusteet. Onneksi noin tunnin ihmettelyn ja arvailun jälkeen – näkyvyys oli tosiaan nolla, ja silloin kun et ole 110% varma oikeasta suunnasta ei pidä liikkua – yhteisymmärrys sijainnista oli saavutettu, ja matkaa pystyi jatkamaan luottavaisin mielin.

Korkeammat voimat palkitsivat, kun oltiin kiivetty parisataa metriä melkein suoraan ylöspäin. Pilvi alkoi raottua ja jäädä alapuolelle, ja pilven päällä paistoi aurinko. Tunne oli mieletön: ensin 16 tuntia teltassa sateen ja tuulen rauhoittumista odotellen, sitten suunnistustaidot testiin nollanäkyvyyden laaksossa, ja nyt näkyi kirjaimellisesti valoa!

Matka jatkui upeissa maisemissa; pian reitti yhdistyi Kebnekaisen pääreittiin Kaffedalenin kohdalla. Huiputus onnistui helposti kevennetyllä varustuksella, maisemat palkitsivat ja onni oli pinnassa. Oli upeaa mutta samalla vähän ristiriitaista seisoa eteläisen huipun jäätiköllä: vielä joitakin vuosia sitten kaksihuippuisen Kebnekaisen etelähuippu oli selvästi pohjoista korkeampi, nyt jäähuippu madaltuu vuosi vuodelta pohjoisen kivihuipun pysyessä 2 097 metrissä. Nyt huiput olivat täsmälleen saman korkuiset, hieno pohjoishuippu aivan vieressä samoissa lukemissa.

Vuorelta Fjällstationille laskeutuminen oli fyysisesti haastavaa rinkan kanssa. Laskut olivat jyrkkiä, ja muutamat kanssakiipeilijät ottivat rinteestä tuntumaa ihan kunnolla selällään. Joltakin taittui sauva, onneksi ei sen enempää. Päivä päättyi Kebnekaisen tunturiaseman läheisyyteen telttaan. Alhaalla oli lämmin, ja trooppinen yö tuntui luksukselta edellisen vuorokauden hypotermiataisteluhetkien jälkeen.

Day 7

Lauantain päivämatka oli vaelluksen pisimpiä, 23 kilometriä. Jonakin toisena päivänä matka olisi voinut mennä kevyesti keikkuen, mutta nyt alla oli jo pitkä reissu, ja kivinen polku puristi viimeisetkin mehut väsyneistä vaeltajista. Helle paahtoi jälleen, ja aurinkorasvaa sai olla lisäämässä useampaan otteeseen. Jalat painoivat. Upeat maisemat palkitsivat silti edelleen; Kebnekaise ja muut korkeimmat huiput piirtyivät koko ajan kauempana selän takana, ja oli hurjaa ajatella, että alle vuorokausi sitten oli itse seisonut jossain tuolla kaukana, huipulla.

Noin 5 kilometriä ennen Nikkaluoktaa metsikköjen ja soiden poikki puikkelehtiva polku koukkasi lähemmäs järvenrantaa, ja sieltä löytyi keidas. Kahvila oli luksusta erämaassa vietettyjen päivien jälkeen. Vohvelit ja fanta tekivät ihmeitä, ja viimeiset kilometrit autolle taittuivat sokerin voimalla.

Viimeiset parisataa metriä taittuivat pitkin siltaa, joka ylitti Vistasdalenista virtaavaan joen. Vesi virtasi Paittasjärveen ylhäältä vuorilta, myös siitä osittain jäässä olevasta järvestä, jossa olin uinut pari päivää sitten.

Näkymiä viimeisen päivän puolimaratonilta. Yleensä elämässä taaksepäin katselu ei kannata, mutta tällä kertaa sitä voi suositella. Kebnekaisen huippu jää kuvassa oikealle piiloon.

Vastaa