Ikivanha kiinalainen sananlasku kysyy, että jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei kuule sitä, kuuluuko siitä ääni. Modernimpi versio tästä voisi kulkea kutakuinkin ajatuksella ”pic or didn’t happen”. Tämä menee jo vahvasti sunnuntaifilosofian puolelle, mutta minusta ajatus on mielenkiintoinen. Olisiko tuo valtava jysäys ollut vain hitaasti vaimenevia ääniaaltoja, jos kukaan ei olisi ollut sitä kuulemassa? Saako tapahtuma merkityksen vasta, kun joku pystyy sen todistamaan – kuulemalla, näkemällä tai vaikka tuntemalla? Mistä merkityksellisyys syntyy?

Viikon lähiretki suuntautui tällä kertaa Komion luonnonsuojelualueelle Lopelle, ja täytyy kyllä todeta heti alkuun, että paikan maisemat olivat nimensä veroiset: 6,5 kilometrin Samo-reitin varrelle mahtui niin jylhiä harjuja kuin laakeaa suota, jota halkovia pitkospuita kävellessä unohti olevansa edelleen Etelä-Suomessa. Paikka löytyy tosiaan reilun tunnin ajomatkan päästä Helsingistä.

Komion maisemia hallitsevat korkeareunaiset harjut ja mäntymetsä.

Komion harjuluonnossa risteilevät reitit muodostavat verkoston, joka tarjoaa mahdollisuudet pidempäänkin vaellukseen. Päiväretkeilyä ajatellen alueelta löytyy vajaan neljän kilometrin mittainen reitti Pikku-Samo sekä 6,5 km pitkä Samo, jonka kävin itse testaamassa. Nämä kaksi on myös mahdollista ja itse asiassa hyvinkin kätevä yhdistää – kummankin alkupiste on samassa paikassa – jolloin treenistä tulisi se mukava kymppi. Tällä kertaa itselleni riitti kuitenkin hieman lyhyempi kierros maisemista ja raikkaasta ulkoilmasta nautiskellen; kesäkuinen rankkasade oli juuri pyyhkäissyt alueen yli, ilma oli erittäin raikas, aurinko oli ehtinyt hieman kuivata metsää ja oli vaan jotenkin todella helppo hengittää. Pysähtelin välillä istuskelemaan näköalapaikkojen puisille penkeille tai valokuvaamaan vaaleanvihreänä levittäytyvää metsää. Tämä reissu oli akkujen lataamista, ei treenaamista varten. Tuntui hyvältä pysähtyä.

Kokonaisuutena Samo on erittäin monipuolinen reitti. Korkeuseroja löytyy, sillä kohokohtana reitin varrelle osuu harjuhuippu Komionvuori, kun taas loppuosasta reittiä päästään kulkemaan laajan suoalueen poikki ja suolammen rantaa mukaillen takaisin lähtöpisteelle. Ajoittain hyvinkin jylhistä ja jyrkistä maisemista huolimatta reitti on helppokulkuinen ja hyvin merkitty – aina, kun oma suuntavaisto alkoi arveluttaa, jostakin ilmestyi selkeä Samo -tekstillä varustettu kyltti kertomaan, että suunta on edelleen oikea. Jyrkimmille rinteille oli rakennettu puisia portaita helpottamaan kulkemista, ja suoaluetta halkoivat kauniit pitkospuut.

Luutasuon halki pääsi kulkemaan pitkospuita pitkin.

Lenkin hienoimpia nähtävyyksiä ovat edellä mainittujen Komionvuoren ja Luutasuon lisäksi jääkauden tekeleet, mm. supat ja siirtolohkareet. Lisäksi kulkija kohtaa jo melko alkuvaiheessa reittiä rehevöityvän lammen, joka kasvaa pikkuhiljaa umpeen; näin alkukesästä kasvillisuutta ei vielä ollut kovin paljoa, vaikkakin lammen pohjassa näkyi useita isolehtisiä vesikasveja kurottelemassa kohti pintaa. Lammen vesi oli kirkasta, ja pohjan tapahtumia oli helppo seurailla sen rannalta.

Hienoista nähtävyyksistä huolimatta reissun mielenkiintoisin anti oli kuitenkin kokemus, jota ei aivan joka luontoretkellä tule vastaan. Kun kova, terävä laukauksen ääni halkoi ilmaa, hyppäsin varmaan puoli metriä maanpinnasta haeskellen katseellani pyssymiestä jostakin pusikosta. Sitten, sekunnin aavemaisen hiljaisuuden jälkeen, suuri puu kaatui jysähtäen maahan niin, että rungon katkeamiskohdasta vaan lenteli palasia ympäriinsä. Puu oli varmasti todella vanha ja lahonnut, sillä pieninkään tuulenvire ei puhaltanut kaatumishetkellä. Rungossa vaan naksahti, ja puujätti meni nurin, ilman minkäänlaista ihmisen myötävaikutusta. En ole koskaan aiemmin päässyt todistamaan samanlaista tilannetta. Siinä todella ehti säikähtää ja hämmästyä: miten puun kaatumisesta voi kuulua tuollainen ääni?

Jos palataan takaisin ihan tämän tekstin alkuun, niin kai se on niin että ääniaaltojen värinästä tulee ääni vasta sitten kun ne kulkeutuvat korvaan ja kuulija antaa niille merkityksen. Siinä yhdessä Vestan kappaleessahan muuten lauletaan, että ”biisi on poikkeuksetta aina kuulijan oma” – eli jokainen tulkitsee ja antaa tapahtumille merkityksen omista lähtökohdistaan ja omiin kokemuksiinsa perustuen (olen ihan selvästi katsonut liikaa Will Smithin elokuvia viime kuukausina – kenelle muulle kova ääni tarkoittaa ensimmäisenä ampumista?). Kyllähän näistä ajatuksistakin tulee teksti vasta kun kirjoitan ne, mutta haluaisin silti ajatella, että tällä tekstillä olisi merkitys vaikka et olisi siinä lukemassa tätä. Ja onhan ajatuksilla merkitys, vaikka niitä ei kirjoittaisi. Ainakin itselle. Toinen asia on sitten se, että kirjoittaminen voi helpottaa ajatusten jäsentämistä, ja joillekin se on vaan niin paljon luontevampi tapa ilmaista itseään ja tunteitaan. Kasvaako merkitys sitten siitä? Ehkä ainakin asioiden tiedostaminen, mikä taas tekee kokemuksesta arvokkaamman.

En sitten tiedä, tuoko jakaminen asioihin enemmän merkitystä. Jaettu ilohan on tuplattu ilo ja surukin puolittuu, kun sitä pääsee ystävän keittiönpöydän ääreen purkamaan. Nykyään puhutaan jotenkin tosi paljon merkityksellisyydestä ja siitä, että ihmiset – ainakin me milleniaalit – hakevat ja kaipaavat sitä omalta työltään ja vapaa-ajaltaan. Mulle merkityksellisyyden tunnetta luo ainakin se, että käytän aikani niihin asioihin, joista pidän ja jotka koen arvojeni mukaisiksi ja itselleni tärkeiksi ja joissa haluan kehittyä. Ja jos näitä asioita pääsee jakamaan ystävien kanssa, tekee se kokemuksesta kyllä jotenkin hienomman. Onhan ajan jakaminen läheisten ihmisten kanssa sitä paitsi merkityksellistä jo itsessään. Ehkä somenkin koukuttavuus liittyy osaltaan tähän; haluamme lisätä merkityksellisyyttä jakamalla itselle tärkeitä asioita – olivat ne sitten kehitystä golfkentällä tai lapsen ensimmäisiä askeleita – myös somekanavia pitkin. Somen kanssa on vaan muistettava, että sun kokemien ja sulle tärkeiden asioiden merkitys ei riipu tai varsinkaan vähene siitä, että moniko sun tekemisistä tietää tai niitä peukuttaa. Eihän asioiden arvo ylipäätään laske sen vuoksi, että kaikki eivät osaa arvostusperiaatteita. Ja tähän cheekkimäiseen lausahdukseen on hyvä päättää sunnuntaifilosofia. Menkää käymään Komiolla, se oli hieno paikka!

Se puunrunko muuten makaa varmasti siellä metsässä. Vaikka kukaan ei olisi edes kuullut, että se kaatui.